Muisteluistani osio:
… kohdalleni osui koko keskikouluajalle vain yksi esitelmä. Maisteri Elsa Alice Kettunen antoi aiheeksi Viljo Kojon kirjan, jonka nimeä en enää muista. Kirkonkylän kirjastosta ei sitä, työläiskirjailijan kirjaa, löytynyt; joten ehdotin maisterille esitelmän aiheeksi PUHE. Ajatuksen sain latomeren pitäjän markkinoilta karvalakkeja kauppaavalta heleppoheikiltä:
”Puhe ei saa olla pitkä.
Se pitää olla lyhyt ja ytimekäs,
niin kuin nykyajan naisten hameet,
mutta tarpeeksi pitkä,
jotta se peittää pääasian.”
En päässyt aiheessani alkusanoja pitemmälle. Arvata saattaa mikä metakka siitä nousi. Maisteri ajoi minut sen tunnin lopuksi ulos luokasta, saatesanoilla ja uhkailuilla käytöksen alennuksesta ja suomenkielen numeroksi korkeintaan vitosta ja ennusteella etten saavuta saastaisen käytökseni johdosta metsuria korkeampaa sivistystasoa. Maisteri hamusi tukkaan kiinni, mutta pulipää pelasti… Miten niin pienikokoisesta naisesta lähti niin kova ja mahtava ääni?’
Että sellaista terrorismia siihen aikaan…
Kaikeksi onneksi maisteri Elsa Alice Kettunen viipyi meitä takkupäitä valistamassa vain lukuvuoden 1951-52. Minulle hänestä koitui tietyn sorttinen arpi sieluuni; maisteri Elsa Alice Kettusen varsinaisesta suomenkielen opetuksesta minulla ei ole minkäänlaisia mielenkuvia. Ilmeisesti olen sulkenut hänet mielessäni tyhjiöksi.
Jo toki varsinainen töölöntyö oli jättää huomioimatta maisteri Elsa Alice Kettusen huumorintajuttomuus.
Sinisilmäisyyteni ilmaisuvapaudesta johtui kai siitä ettei kotikasvatuksessani harrastettu karjumista eikä mieletöntä kurin korostamista.
Olen osan lapsuuden ja varhaisnuoruuden vuosista talviajat asunut kyläkoululla. Jo kansakouluaikana luin koulun oppilaskirjaston, ainakin kaikki siellä olleet, poikien seikkailukirjat.
Jos olisin esitelmäni aiheeksi saanut esim. “Robinson Crusoen seikkailuista”, “Aarresaaresta”, “Tarzanin seikkailuista”; Jos maisteri Elsa Alice Kettunen olisi sivistyneesti kartoittanut mitkä asiat meitä poikia kiinnosti, esseetä olisi pukannut yhdeltä jos toiselta.
Kettusen jälkeen maisterien Hokkasen ja Haapojan ajalta en muista sitä harrastivatko he esitelmiä. En muista joutuneeni luokan edessä esiintymään, muuten kuin konventin ohjelmissa laulamaan Vesan hanurin säestyksellä. Laulun harrastuksessa olin haka. Esimerkiksi osasin ulkomuistista kaikki maakuntalaulut kaksiäänisesti. Riston kanssa lauloimme hopeisen suoritusmerkin siten, että kanttori Kustaa Kiviniemi määräsi laulun ja sattumanvaraisesti ensimmäisen tai toisen äänen. Meiltähän tämä kävi.
Tässä luokkakuva, istun edessä vasemmalla.
Oppilaat kuvassa ovat kaikki keskikoulun ensimmäisen luokan oppilaita. Nykyisin väitetään, että suuret oppilasmäärät haittaavat opiskelua… No. miten sen ottaa.
ONGELMANI oli sotien jälkeisessä Suomessa siinä, kun olin avioton, sijoitettu sotaorpo… paarialuokkaa, liikaväestöä: kasvatusvanhemmilleni ehdotettiin Ruotsiin lähettämistä, mutta he kieltäytyivät. Sitä, olinko koulukiusattu – en osaa hahmottaa, koska pystyin ”organisoimaan kossisakissa” puolustukseni. En myöskään ollut ainoa ISÄTÖN ja köyhä niillä vuosilla.
