Muisto koulupäivästä…

Nivalan kunnan keskikoulu

Koulujen kesälomat olivat päättymässä.  Monelle ja monelle loman jälkeinen ensimmäinen koulupäivä saattaa muodostua mieliinpainuvaksi. Tässä yksi muistikuva:
 
Syksyllä 1950 luokkaan ilmestyi tukevahko, pyöreäkasvoinen, rillipäinen, noin kolmekymppinen naisihminen. Varmanoloisesti hän nousi kateederille ja esittäytyi:
 
– Minä olen maisteri Elsa Alice Kettunen ja opetan teille hitoriaa ja äidinkieltä. Minua on sanottu vaativaksi opettajaksi, enkä hyväksy pienintäkään häiriötä.
 
Sitten hän siirtyi taulun eteen ja otti liidun käteensä. Seurasimme silmä tarkkana, miten hän jatkaa esittelyään. Samassa hän pyörähti opettajanpöydän taakse ja korotetuin äänin jatkoi:
 
– Missä teillä on luokan istumajärjestys. Järjestäjä nousee, ylös.
 
Viimeiset sanat hän lausui karjahtamalla. Aaro nousi säikähtyneenä ylös.
. 
– Eikö järjestäjä osaa puhua? jatkoi maisteri.
. 
– Minä en oo huomannu sitä kirjottaa, kun kaikki opettajat ovat tunteneet meijät, vastasi Aaro.
. 
– Mitä kieltä sinä puhut? En minä ymmärtänyt siitä puoliakaan. Minä tulen vaatimaan, että oppitunneilla puhutaan kirjakieltä.
.
Sitten hän jatkoi puhettaan Aarolle, joka punastuneena seisoi pulpettinsa vieressä.
. 
– Ja sitten järjestäjä, kun tulen seuraavan kerran luokkaan, on pöydällä oltava istumajärjestys musteella kirjoitettuna painokirjaimin eikä millään hieroglyyffeillä. Saat istua.
. 
Maisteri kääntyi taulua kohti ja käänsi päänsä luokkaan päin ja jatkoi:
 
– Kirjoitan taululle kirjat ja välineet, jotka teidän on hankittava. Seuraavalla oppitunnilla ne on oltava kaikilla
. 
Tämän tehtyään, maisteri pyörähti ovelle. Kaikki pomppasimme ylös pulpeteista ja meni tovi ennen kuin joku uskalsi avata suutaan. Myöhemmin kirjailijana tunnettu Seppo tuumasi rauhallisella äänellä:
. 
– Olipa melekone ilimestys. Minusta se oli yhtä leviä ja pitkä, vähä kun tasottas sivuja, siitä tulis kuutio.
. 
Sepon keksimä nimitys levisi kaikille luokille. Oppilaspiireissä häntä kutsuttiin koko vuoden ajan kuutioksi.

Omalle kohdalleni osui koko keskikouluajalle vain yksi esitelmä.

Maisteri Kettunen antoi aiheeksi Viljo Kojon kirjan, jonka nimeä en enää muista. Kirkonkylän kirjastosta ei sitä, työläiskirjailijan kirjaa, löytynyt; joten ehdotin maisterille esitelmän aiheeksi PUHE. Ajatuksen sain latomeren pitäjän markkinoilta karvalakkeja kauppaavalta heleppoheikiltä:
. 

”Puhe ei saa olla pitkä.

Se pitää olla lyhyt ja ytimekäs,

niin kuin nykyajan naisten hameet,

mutta tarpeeksi pitkä,

jotta se peittää pääasian.”
. 
En päässyt aiheessani alkusanoja pitemmälle. Arvata saattaa mikä metakka siitä nousi. Maisteri ajoi minut sen tunnin lopuksi ulos luokasta, saatesanoilla ja uhkailuilla käytöksen alennuksesta ja suomenkielen numeroksi korkeintaan vitosta ja ennusteella etten saavuta saastaisen käytökseni johdosta metsuria korkeampaa sivistystasoa. Miten niin pienikokoisesta naisesta lähti niin kova ja mahtava ääni?
. 
Jo toki varsinainen töölöntyö oli jättää huomioimatta maisteri Elsa Alice Kettusen huumorintajuttomuus.
. 
Mutta sen tämä raju tapaus vaikutti mielentilassani, että erityisesti ammatissani, jossa jouduin extempore -puhumaan, luennoimaan ja paljon kirjoittamaan; omaksuin käyttökieleksi kirjakielen. Läheinen kiinnostus murteisiin on muodostunut korvakuulolta eri murrealueilta olevien tapaamisissa ja keskusteluissa. Oikeastaan voin muistella maisteri Elsa Alice Kettusta lämmöllä ja kiitollisin mielin. Kai elämäni taipaleella on ollut näyttämisen tarvetta. Myönnetään.
. 
Tässä luokkakuvassa koko elämäni ajan kestänyt itsetunnon perusta. Tästä se lähti.
. 

Tästä luokkakuvasta alkoi elämänraitti… Ei toki metsuriksi. Eläkkeelle jäin 1997 teollisuuden esimiesten STTK-laisen ammattiliiton tehtävistä, kolmelta vuosikymmeneltä.