Pauliine Koskelon ”velkojavinkit” sisältävät rahanpesumallin?

Nyt kun taas Suuri velkalama tappaa yrittäjyyttä on syytä muistuttaa miten tulevissa pankkioikeudenkäynneissä tuomioiden perusteella velkojen liikamääräiset saatavat perinnässä ja realisoinnissa on mahdollistunut RAHANPESUKSI.
 
Pankkien kriisin selvittelyissä rahanpesuun ei ole kiinnitetty huomiota, vaikka OECD on vaatinut Suomea muuttamaan rikoslakia rahanpesun osalta.
 
Rahanpesu on rikos.
Suomessa rahanpesu tuli lakiin rangaistavaksi teoksi vuonna 1994. Lakia on sittemmin muutettu vastaamaan kansainvälisiä sopimuksia vuonna 2003. Alkurikoksen tekijää ei rangaista erikseen rahanpesusta, vaan tekijänä on ulkopuolinen, joka avustaa rahan tai omaisuuden alkuperän häivyttämisessä. Myös tuottamuksellinen (törkeästä huolimattomuudesta tapahtuva) rahanpesu on rangaistavaa.
Eräät luotto- ja rahoituslaitosten piirissä toimivat ovat ilmoitusvelvollisia havaitessaan toimintaa, jota on syytä epäillä rahanpesuksi. Aiemman lain mukaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti oli rangaistavaa rahanpesuna. Tämä johti tilanteisiin, jossa ilmoitusvelvollista oli rangaistava laittomasta rahanpesusta tämän laiminlyötyä ilmoittaa havaitsemastaan epäilyttävästä toiminnasta vaikka sittemmin osoittautui ettei mitään rahanpesua ollutkaan tapahtunut. Sen vuoksi laista poistettiin lakimuutoksen 2003 yhteydessä em. säännös. Sen sijaan ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä rangaistaan nykyään sakolla.
 
”Jälkeen Koiviston konklaavin” haastemenettelyn uudistuksella 1.12.1993 sivuutettiin velallisen oikeussuoja ja sen tuloksena on tehty satojatuhansia oikeusmurhia
 
Lukija ottakoon huomioon, että ”Uudet velkalait perinnässä” -kirjan kirjoittajat ovat virkamiehiä, ja että jopa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos (nyk. KKO:n presidentti Pauliine Koskelo) on ollut mukana kirjoittajien joukossa.
 
Onko Suomi enää oikeusvaltio, jos valtiovalta asettuu näin räikeästi velkoja-velallinen suhteessa vahvemman osapuolen puolelle?
 
JOHDANTO
 
Tämän lainsäädäntöuudistuksen jäljille päästiin, kun sattumoisin löytyi ”Business Books” – nimisen kustantamon vuonna 1994 julkaisema kirja ”Uudet velkalait perinnässä”. Kirjan esipuhe oli päivätty 7.10.1993. Laki oikeudenkäymiskaaren muutoksesta (595/1993), ja sen mukanaan tuomasta alioikeusuudistuksesta (28.6.1993/581) ja haastemenettelyn uudistamisesta astui voimaan 1.12.1993.
 
Kirjan valmistelu oli siten aloitettu huomattavasti aikaisemmin, kuin itse lakejakaan oli hyväksytty. Kirjassa esitellään laajasti uudistusten vaikutusta velkojien kannalta: velkojia opastetaan aivan kädestä pitäen, miten velallinen ajetaan todella ahtaalle. Itse asiassa, kirjassa annetaan ”vinkkejä velkojille” tavalla, josta oikeusministeriö on selontekovelvollinen – kirjan kirjoittajiin lukeutuu muiden muassa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo. Lain oikeudenkäymiskaaren uudistuksesta päävalmistelijana toimi lainsäädäntöneuvos Juhani Hirvonen ja esittelijänä lainsäädäntöneuvos Jan Törnqvist.
 
Suomessa 1990-luvun ns. Suuren laman aikana velkavastuuseen jääneet ovat jo pitkään ihmetelleet epätoivoisina, mikseivät velalliset saa oikeudenmukaista ja tasavertaista kohtelua eri viranomaisten, esimerkiksi tuomioistuinten käsitellessä heidän asioitaan. Tämän tavanomaisesta, suomalaisesta oikeusvaltioperiaatteesta poikkeavan toimintatavan heijastumia eri variaatioissaan on paljon. On koettu, että miltei kaikki lamavelalliset ovat joutuneet jonkinasteisten oikeudenloukkauksien kohteeksi.
 
Miksi lamavelalliset eivät saa oikeutta? – Tähän suureen ja perustavaa laatua olevaan kysymykseen on vihdoinkin alkanut löytyä vastauksia: tietyillä lainsäädännöllisillä ja myös itse oikeuslaitokseen kohdistuneilla toimenpiteillä – esimerkkinä mainittakoon viime kuukausina lisääntyvää huomiota saanut 6.5.1992 pidetty oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, ns. Koiviston konklaavi – on saatu aikaan se, että velasta vastuussa olevien todellakin on mahdotonta saada oikeutta. Eräs tämän lainsäädäntöprosessin kulmakivistä on seuraavassa tutkimuksessa esiteltävä laaja oikeudenkäymiskaaren uudistus. Lakiuudistusta valmisteltiin useita vuosia 1980-1990-lukujen taitteessa.
 
Korostettakoon, että haastemenettelyn uudistus on saattanut sopia oikeinkin hyvin laskujen ja muiden pienten saatavien oikeudelliseen käsittelyyn. Tällaiset saatavat ovat yleensä yksityisten oikeushenkilöiden keskeisiä, tai pankeista otettuja esimerkiksi ns. luottolimiittejä, joista ei välttämättä ole erillistä saamistodistetta.
 
Tämän tutkimuksen kritiikin kärki kohdistuukin ns. Suuren laman aikana pankkien antamien ja kotimarkkinayritysten ottamien suurten miljoonaluottojen – jotka olivat useimmiten ns. valuuttaluottoja – maksamismääräysten oikeudellisen käsittelyn uudistuksiin. Nämä lakiuudistukset johtivat siihen, että kymmenet, jopa sadat tuhannet ns. lamavelalliset joutuivat massiivisen oikeusmurhan kohteeksi.
 
Edellä lueteltujen lakiuudistusten lisäksi 1990-luvun loppupuolella säädettiin hävinneen osapuolen maksettavaksi myös voittaneen osapuolen oikeudenkäyntikulut, ja määrättiin lainopillisen koulutuksen saanut oikeudenkäyntiavustaja pakolliseksi. Lopputulos onkin, ettei näillä oikeusmurhan uhreilla nykytilanteessa ole mitään resursseja ryhtyä vaatimaan ja prosessoimaan oikaisuja, tuomionpurkuja, saati vahingonkorvauksia.
 
UUDET VELKALAIT PERINNÄSSÄ -KIRJAN TEEMA
 
Vuonna 1993 toteutettiin laaja alioikeus- ja ulosottolain uudistus. Uudistusten yhteydessä saatavien oikeudellinen perintä muutettiin ratkaisevasti. Käytännössä velallisen oikeussuoja sivuutettiin kokonaan. Keinovalikoima oli kattava. Uudistusten teknisenä suorittajana oli oikeusministeriö ja taustavoimana Suomen Perimistoimistojen Liitto.
 
”Uudet velkalait perinnässä” -kirjassa käsiteltävänä olevat asiat:
1. Yksityishenkilön velkajärjestely velkojan kannalta ( Pauliine Koskelo)
2. Alioikeusuudistus ja sen vaikutukset oikeudelliseen perintään ( Kari Kujanen)
3. Yrityssaneeraus velkojan kannalta ( Jari Malinen )
4. Ulosottomenettely ja sen muutokset ( Hannu Töyrylä )
 
Kirja on tarkoitettu: pankeille, vakuutusyhtiöille, asianajo- lakiasiain- ja perintätoimistoille, luotonvalvojille, reskontranhoitajille ja perinnänhoitajille.
 
ALIOIKEUSUUDISTUS JA SIIHEN LIITTYVÄT OIKEUDELLISEN PERINNÄN MUUTOKSET
 
ATK-perustainen summaarinen menettely kirjan mukaan
 
Oikeusministeriö ja Suomen Perimistoimistojen liiton jäsenet käynnistivät syksyllä 1991 suunnittelun koskien ATK-perustaista summaarista menettelyä.
 
Sähköinen summaarinen menettely oli laajinta Euroopassa heti lain tultua voimaan 1.12.1993. Kirjassa arvioidaan, että noin puolet ( 150 000 hakemusta vuodessa ) summaarisista hakemuksista saatiin konekielisesti käräjäoikeuksiin.
 
Lainlaatijat kehittivät ”ATK-putken”, jota pitkin laskutus > reskontra > perintäkirjeet > haastehakemus > haastehakemuksen tiedoksianto > yksipuolinen tuomio > ulosoton täytäntöönpano kitkattomasti seurasivat toisiaan.
 
Eräänä johtavana ajatuksena lakiuudistuksessa vaikuttaa olleen se, että alkuperäisiä velkakirjoja – nimenomaan tavallisia velkakirjoja – velkojan ei tarvinnut enää 1.12.1993 jälkeen toimittaa riita-asiaa koskevan haasteen liitteenä käräjäoikeuteen. Kun haastehakemuksen sähköinen, konekielinen toimittaminen tehtiin mahdolliseksi, olikin luonnollista selittää ( HE 79/1993 ) , että alkuperäisten velkakirjojen toimittaminen haastehakemuksen mukana olikin nyt itse asiassa mahdotonta – tai ainakin ei-toivottavan hankalaa ja kallista velkojille!
 
Käsityksen summaarisen menettelyn mullistavuudesta saa kappaleesta 3.4.9. ”Asian ratkaiseminen valmistelussa, ns. summaarinen menettely”. Siinä todetaan mm. seuraavaa: ”Kun alioikeuksissa ratkaistiin vuonna 1992 hieman alle 50 000 riita-asiaa ja noin 260 000 maksamismääräysasiaa, arvioidaan, että näistä yli 300 000:sta uuteen menettelyyn joko laajalla tai ennen kaikkea suppealla haastehakemuksella aloitetusta asiasta jopa 90 % ratkaistaan jo kirjallisessa valmistelussa.”
 
Tavoitteena siis olikin saada suurin osa ”yksinkertaisista” velkomisasioista nopeasti, helposti ja ”halvalla” ratkaistuksi. Oliko se todellinen syy, sitä ei tässä tutkimuksessa käsitellä.
 
Miten toteutettiin se, ettei alkuperäisiä asiakirjoja ei enää tarvinnut liittää haastehakemukseen

 
Eduskunta sääti lain oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta 595/1993. Laki säädettiin 28.6.1993, ja se tuli voimaan 1.12.1993.
 
Lain 5 luvun 3 ja 4 § ovat kriittisiä pykäliä, joiden ”sopiva” muuttaminen ja tulkinta loivat edellytykset sille, että – ”Uudet velkalait perinnässä” -kirjan mukaan – alkuperäisiä asiakirjoja kantajan ei tarvinnut enää 1.12.1993 jälkeen toimittaa haastehakemuksen mukana muuten, kuin poikkeustapauksissa.
 
Entinen 3§: Jos asia koskee 1) tietyn määräistä saamista, 2) hallinnan tai rikkoutuneen olosuhteen palauttamista taikka 3) häätöä ja kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen, haastehakemuksessa on vaatimuksen perusteena tarpeen mainita ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustuu. …
 
Uusi lisämomentti: Haastehakemuksessa on kuitenkin täsmällisesti yksilöitävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa.
 
Entinen 4§: Asiakirja, johon kantajan vaatimus perustuu, on liitettävä haastehakemukseen alkuperäisenä tai jäljennöksenä. Lisäksi haastehakemukseen on liitettävä ne kirjalliset todisteet, joihin kantaja vetoaa.
 
Uusi 4§: Edellä 2§:ssä tarkoitettuun haastehakemukseen on lisäksi liitettävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa.
 
Miten näistä lakipykälistä sitten voitiin viedä niin pitkälle menevä johtopäätös, ettei alkuperäisiä saamistodisteita enää tarvinnut liittää haastehakemukseen, käsitellään seuraavassa kappaleessa.
 
HE 79/1993 Yksityiskohtaiset perustelut
 

Alkuperäinen asiakirja: + tarvitaan
– ei tarvita
3§:
”Jäljempänä ehdotetaan 4§:ää muutettavaksi siten, että kantajan ei tarvitse liittää summaarista menettelyä tarkoittavaan haastehakemukseensa sellaista asiakirjaa, johon hän vetoaa.” _
 
”Jotta vastaaja tällöinkin saisi riittävän täsmälliset tiedot häntä vastaan esitetyn vaatimuksen perusteista … haastehakemuksessa on täsmällisesti yksilöitävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste…”
 
4§:
”…haastehakemukseen on aina liitettävä joko alkuperäisenä tai jäljennöksenä se asiakirja, johon kantajan vaatimus perustuu. …mukaan liitettävä ne kirjalliset todisteet, joihin kantaja vetoaa” +
 
”Silloin kun kantaja haastehakemuksessaan ilmoittaa, ettei vaatimus hänen käsityksensä ( !!!! , kirj.huom) ) mukaan ole riitainen …asiakirjojen esittäminen on tarpeetonta, koska vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä.”
 
” … kun kantaja voi toimittaa haastehakemuksensa tuomioistuimelle myös sähköpostina, ei kirjallisten todisteiden esittäminen tällöin ilman olennaista hankaluutta aina myöskään ole mahdollista. ”
 
” Näistä syistä momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että ainoastaan luvun 2§:ssä tarkoitettuun haastehakemukseen (mitä haastehakemusta lainlaatija tarkoittaa?) on liitettävä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa ”
 
Lainkohtien perusteluja on siis jouduttu vääntämään ja kääntämään puolelta toiselle siten, että heikkohermoista hirvittää. Perustelut voidaan tulkita siten, että tuli tasapeli – 3 puolesta ja 3 vastaan. Mutta miten lopputulos sitten voikaan olla se, että tuomioistuimet ryhtyivät noudattamaan lainkohtaa nimenomaan siten, ettei alkuperäistä saamistodistetta – mutta vain tavallista velkakirjaa – tarvinnut enää liittää haastehakemukseen – miksi ei ?
 
Juoksevat sitoumukset – juokseva velkakirja, vekseli, shekki – täytyi liittää alkuperäisenä haastehakemukseen, eikä tästä nähty koituvan pankeille mitään ylimääräistä ongelmaa – miksi ei?
 
”Uudet velkalait perinnässä” –kirja antaa vastauksen ?

 
Pauliine Koskelo oli oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos. Päättelivätkö oikeusministeriön virkamiehet, että he olivat erotuomareita – siten heillä olisi oikeus päättää, että eduskunta oli tarkoittanut, ettei alkuperäisiä asiakirjoja enää tarvinnut toimittaa käräjäoikeudelle ? Mutta miksi he halusivat tehdä tällaisen johtopäätöksen ?
 
Olipa niin tai näin, tämän johtopäätöksen viranomaiset ja oikeuslaitos ovat lakitekstistä tehneet. Tätä tulkintaa toistetaan ”Uudet velkalait perinnässä” -kirjassa neljässä eri kohdassa, jotta kirjan lukijat – perintätoimen haltijat – varmasti tämän johtopäätöksen ymmärtävät, uskovat ja muistavat ( sivuilla 67, 72, 81,87 ).
 
Oikeudellisen perinnän muuttaminen ”oikeudelliseksi”
 

Kappaleessa ”Alioikeusuudistus saatavan perinnän kannalta” todetaan entisen maksamismääräysmenettelyn puutteena olleen se, että vastaajan vastustuksen vuoksi koko menettely usein jouduttiin aloittamaan uudelleen normaalina raskaana riita-asioiden menettelynä.
 
Ratkaisuksi kehitettiin uusi, kantajalle – joka oli useimmiten pankki – suunniteltu ”kevytkäsittely”, idioottivarma malli, jossa vastaajalle eli velalliselle ei jätetty enää mitään mahdollisuuksia vastustaa haastetta ja siten edes teoriassa saada oikeutta.
Myös itse oikeudenkäynti muutettiin oikeudenkäynnin irvikuvaksi, jossa asiantuntemattomat käsittelijät ratkaisivat miljoonien ja taas miljoonien markkojen velkomuskanteita – ratkaisevalla tavalla puutteellisilla asiakirjoilla varustettuina.
 
Haastehakemuksen vastustaminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi
 

Oikeudellinen menettely jaettiin valmisteluun ja pääkäsittelyyn. Valmistelu voi olla joko kirjallista tai suullista.
 
Olennaista saatavien perinnässä oli tämän jälkeen se, että asia voitiin 1.12.1993 lähtien ratkaista jo kirjallisessa valmistelussa, jos vastaaja ei:
 
1. anna häneltä pyydettyä kirjallista vastausta, tai
2. ei vastauksessaan esitä perustetta kiistämiselle, tai
3. vetoaa vain sellaiseen perusteeseen, jolla ei selvästi ole vaikutusta asian ratkaisemiseen.
 
Lakitekstissä, sen perusteluissa tai ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjassa ei anneta kelvollisia perusteita sille, milloin vastustus joko on tai ei ole perusteeton. Ilmeisesti asian ratkaisu haluttiinkin jättää muotoutumaan ”muodostuvan oikeuskäytännön” mukaiseksi.
 
Kuten seuraavassa kappaleessa osoitetaan, oikeuskäytäntö sittemmin muotoutuikin käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan ”ratkaisujen” mukaiseksi.
 
Ei voine olla vaikea päätellä, että pankkien juristien ääni kuului ylitse muiden !
 
Lisäksi ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjassa monessa kohdassa painotetaan, että pelkkä haasteen vastustaminen ei siis enää riitä, kuten vanhassa maksamismääräysmenettelyssä, vaan haaste jyrätään yksipuoliseen tuomioon asti ikään kuin väkivalloin vastustusyrityksistä huolimatta.
 
Sivulla 79 kappaleessa 3.4.9. ”Asian ratkaiseminen valmistelussa, ns. summaarinen menettely” on seuraava kappale:
Tässä on huomattava, että pelkkä vastustaminen ei riitä. Vastaajan on esitettävä perusteet. Lisäksi perusteiden tulee olla sellaisia, että niillä on vaikutusta asian ratkaisemiseen. Hyvin yksilöityyn ja perusteltuun hakemukseen on aina vaikeampi löytää ratkaisuun vaikuttavia perusteita.
 
On otettava huomioon, että kirjan toimittamiseen ovat myös oikeusministeriö ja oikeusministeriön edustajat sitoutuneet, joten viranomaisilta saatava selonteko siitä, miksi valtiovalta edelleen auttaa velkojaa – valtiovalta ei voi osallistua velkojien pyrkimyksiin antamalla näille hyviä vinkkejä siitä, miten vaikeutetaan velallisen mahdollisuutta saada oikeutta.
 
Kansliahenkilökunta sai oikeudet antaa yksipuolisia tuomioita
 

Uudessa käräjäoikeudessa laamanni voi antaa kokeneelle kansliahenkilökuntaan kuuluvalle tehtäväksi ratkaista yksinkertaisia asioita, joista suurimman osan muodostavat juuri perintäasioissa käytettävät ns. suppealla haastehakemuksella aloitetut asiat, joissa tulee yksipuolinen tuomio.
 
Huomattakoon, että hallituksen esityksessä HE 79/1993 on todellakin futuuri: ”… asiat, joissa tulee yksipuolinen tuomio” ! Miten valtioneuvosto voi predestinoida, että haasteista tulee tulemaan yksipuolinen tuomio? – Vai oliko näin päätetty jo lakitekstiä valmisteltaessa: laki tehdään sellaiseksi, että yksipuolinen tuomio tulee joka tapauksessa ja varmasti ?
 
Kansliahenkilökunnan koulutuspohjasta, lisäkoulutuksesta tai sen tarpeesta ei sen paremmin alioikeusuudistuksen lakitekstissä, sen perusteluissa kuin ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjassakaan anneta mitään tarkempia tietoja.
 
Käsitteen ”kokenut kansliahenkilökunta” määrittely onkin kätketty erilliseen ns. käräjäoikeuslakiin ( 28.6.1993/581 ) sen alakohtaan ”Tuomioistuinharjoittelu käräjäoikeudessa” 14-17§ sekä hallituksen esitykseen 79/1993 liittyvään lakiin alioikeusuudistuksen siirtymäsäännöksistä 7§:n, joiden lähteiden mukaan ”kihlakunnantuomari tai raastuvanoikeuden pormestari voi… määrätä notaarin ja kansliahenkilökuntaan kuuluvan suorittamaan 1§:ssä tarkoitettuun lainkäyttöön liittyviä tehtäviä…”
 
Käräjäoikeuslain mukaan siis käräjäoikeudessa voi olla notaareja, jotka ovat lainopin kandidaatin tutkinnon suorittaneita, ja suorittamassa tuomioistuinharjoittelua saadakseen varatuomarin arvon. Laamanni voi määrätä 1) virassa kaksi kuukautta olleen notaarin käsittelemään ja ratkaisemaan käräjäoikeuden kansliassa: c)oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 ja 14§:ssä tarkoitettuja asioita ( esim. tietyn määräinen saaminen, kirj.huom. ).
 
Aivan vastaavalla tavalla sairaalassa apulaislääkärinä 2 kuukautta opintojensa loppuvaiheessa oleva lääketieteen kandidaatti voitaisiin velvoittaa itsenäisesti tekemään avosydänleikkauksia !
 
Mutta – mikä pahinta – myös ”kansliahenkilökuntaan kuuluva” eli käytännössä merkonomin peruskoulutuksen saanut henkilö sai täydet oikeudet ryhtyä antamaan velkomustuomioita !
 
Ilmeisesti lakiuudistuksen tässä kohdassa on ajateltu, että mikäli lakiuudistusta eduskunnassa ajettaessa joku kiinnittäisi asiaan huomiota, voidaan tämän kohdan ottamista lakiin perustella sellaisella selityksellä, että kansliahenkilökunnan annetaan hoitaa vain ”yksinkertaisia”, markkamäärältään vähäpätöisiä saatavia, esimerkiksi maksamattomia puhelinlaskuja, vuokria jne.
 
Kuitenkin todistettavasti kansliahenkilökunta on käsitellyt miljoonien, jopa kymmenien miljoonien markkojen suuruisten yritysluottojen haastehakemuksia, ja antanut niissä langettavia tuomioita suorastaan läpihuutojuttuina. Tällainen on täysin käsittämätöntä oikeusvaltio Suomessa !
 
Työryhmän tietoon ovat tulleet ainakin seuraavat asiakohdat, jotka ovat asiantuntemattoman käsittelyn vuoksi johtaneet vääriin tuomioihin eli oikeusmurhiin
 
Kuka on luotosta vastuullinen oikeushenkilö
 

Yritysluottojen asiakokonaisuudet ovat aina erittäin monimutkaisia jo pelkästään sen toteamiseksi, kuka on juridisesti ko. luotosta vastuussa. ”Uudet velkalait perinnässä”-” kirjan kappaleessa ”IV.Ulosottomenettely ja sen muutokset” kohdassa 4.1. ”Haastehakemus ulosottoa silmällä pitäen” on selostettu, minkälaisia tulkintaongelmia tuottaa jo sen toteaminen, kuka on velasta maksuvelvollinen.
 
Kirjassa neuvotaan velkojaa ”selvittämään itselleen jo haastehakemusta tehdessään, keneltä kaikilta hän voi velkaansa periä.” Esimerkkinä mainitaan henkilöyhtiöt eli avoin ja kommandiittiyhtiö, joiden ”henkilökohtaisesti vastuunalaiset yhtiömiehet ovat suoraan … vastuussa yhtiön velasta myös henkilökohtaisella omaisuudellaan” mutta että ”edellyttää velan periminen heidän henkilökohtaisesta omaisuudestaan sitä, että yhtiön lisäksi heidät on myös nimenomaan itse tuomittu yhteisvastuullisesti yhtiön kanssa maksuvelvollisiksi.”
 
Huomionarvoista ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjan toimittamisessa on se, että kappaleessa ”II. Alioikeusuudistus ja sen vaikutus oikeudelliseen perintään” ei ole laisinkaan käsitelty sitä, kuka on maksuvelvollinen.
 
Pelättiinkö, että lukijat olisivat alkaneet epäillä sitä, miten kansliahenkilökunta kykenee päättämään, kuka on maksuvelvollinen?
 
On lukuisia näyttöjä siitä, että henkilöyhtiön luottoa ei ole lainkaan velottu itse yhtiöltä, joka olisi ensisijaisesti maksuvelvollinen yhtiön velvoitteista, ja täytäntöönpanokin toimeenpannaan vain yhtiömiehiä vastaan ilman, että yhtiömiestä ja yhtiötä olisi yhteisvastuullisesti tuomittu velasta vastuullisiksi. Silloin velanmaksun täytäntöönpano vain yhtiömiehen vastattavaksi on laiton !
 
Kuka on oikea velkoja = asialegitimaatio?
 
Toinen esille tullut erittäin vakava ongelma on kysymys siitä, kuka on oikea velkoja, eli asialegitimaatio. On esimerkiksi selvinnyt, että Suomen Yhdyspankki rek.no 40.925 (emopankki) perusti 30.4.1991 uuden pankin (tytärpankki) nimeltä Pohjoismaiden Yhdyspankki rek.no 513.752. Emopankki suoritti 1.7.1991 manööverin, jossa se siirsi pankkitoimintansa – mukaan lukien saatavat – apporttina tytärpankille.
 
Esillä olleissa tapauksissa siirtomerkintää saamistodisteeseen ei tehty saatavien siirron yhteydessä pankkiyhtiöltä toiselle. Siten on edelleen avoin kysymys, mikä oikeushenkilö Suomen Yhdyspankin antamissa luotoissa on oikea velkoja. Kansliahenkilökunta ei ole pystynyt selvittämään tätä olennaistakin olennaisempaa kysymystä.
 
Vastaavalla tavalla Suomen Säästöpankki-SSP OY:n pilkkomisen yhteydessä vuosina 1993-1994 siirrettiin kymmeniätuhansia velkakirjoja pankkiyhtiöiltä kolmansille.
 
Niissä velkakirjakopioissa, jotka on saatu nähtäväksi, on tehty siirtomerkinnät, mutta velalliselle, takaajalle tai pantinantajalle ei ole velkakirjalain ( 1947/622 ) 31§:ssä edellytetyllä tavalla ilmoitettu kirjallisesti todisteellisesti velkojan vaihtumisesta, jolloin velasta vastuussa olevat ovat menettäneet velkakirjalain 17§:n mukaiset väitemahdollisuudet uutta velkojaa vastaan.
 
Siirrot ovat siten laittomasti tehtyjä. Kuka on silloin oikea velkoja?
 
Luottoinstrumentin puuttuminen haastehakemuksen yhteydessä mahdollistaa väärinkäytökset
 
Kolmas ongelma, joka on seurannut kansliahenkilökunnan päätösvallasta on se, että kysymys luottojen tyypistä ja luottoinstrumentista – velkakirja, juokseva velkakirja, vekseli, shekki – on systemaattisesti kansliahenkilökunnalta jäänyt käsittelemättä haastehakemuksien yhteydessä.
 
Ainakin Suomen Yhdyspankki/Nordean kohdalla on asiakirjanäyttöjä siitä , että haastehakemukset on tehty ”valuuttaluottoihin” kohdistettuina. Haastehakemus on muotoiltu siten, että kyseessä olisi tavanomainen velkakirjaluotto, jonka yhteydessä haastehakemukseen ei tarvinnut liittää alkuperäistä tavallista velkakirjaa.
 
Jos haastehakemuksessa olisi tuotu esille – kuten olisi pitänyt – että ”valuuttaluotto” onkin vekseliluotto, olisi haastehakemuksen liitteenä kuulunut olla alkuperäinen vekseli.
 
Kuitenkin eräässäkin todistettavassa tapauksessa pankki toimitti nähtäväksi luottoinstrumenteiksi väittämänsä alkuperäiset ns. Promissory Note – nimiset asiakirjat vasta marraskuussa 2001 – ja silloinkin voudille, ei tuomioistuimelle.
 
Kokonaan oma asiansa on, kun velkomustuomion täytäntöönpano alkoi jo vuonna 1996, miksi vouti ryhtyi perimään luottoa ilman asianmukaisia saamistodisteita? Tähän kysymykseen vouti on vastannut, että ”voutipäivillä oli annettu ohjeet, että käräjäoikeuden tuomio riittää tuomion täytäntöönpanon perusteeksi, eikä saamistodisteita siten tarvita ulosottovirastossa.”
 
Nordean lakimies Esko Nurminen on vastannut 21.8.2002 kysymykseen siitä, mikä asiakirja Promissory Note luonteeltaan on, seuraavasti: ” Promissory Notessa kyse on Suomen vekselilain mukaisesta vekselistä.”
 
Ydinkysymys on, että kansliahenkilökunnan olisi pitänyt tietää, että ”valuuttaluotto” on vekseliluotto, ja siten alkuperäisen vekselin olisi pitänyt olla haastehakemuksen liitteenä. Jos kuitenkaan kansliahenkilökunnan ei olisi tullut tätä tietää tai epäillä, mutta pankkikaan ei ole toiminut voimassaolevan lain mukaan, mikä osapuoli – kantaja, haastehakemuksen tehnyt asiamies vai yksipuolisen tuomion antanut kanslisti – on syyllinen oikeudenkäyntivirheeseen, mahdollisesti jopa prosessipetokseen.
 
Tämän kysymyksen oikeudellinen käsittely tulee johtamaan vääjäämättä siihen, että väärin perustein annettu tuomio joudutaan purkamaan ja syylliset saattamaan edesvastuuseen.
 
Promissory Note ei ollut vekseli
 

Edellisessä kohdassa kuvattu Promissory Note on Nordean oman ilmoituksen mukaan siis Suomen vekselilain mukainen vekseli. Kuitenkin tarkemmassa selvittelyssä on saatu selville, että asiakirjan vekseliluonnetta vastaan on ainakin 12 asiakohtaa, joiden perusteella Promissory Note ei voi olla Suomen vekselilain tarkoittama vekseli eikä siten muodosta saamisperustetta
 
Tämäkin asia olisi tullut selvittää aikanaan käräjäoikeudessa asiallisesti järjestetyssä velkomusasian oikeudellisessa käsittelyssä.
 
Mutta mikä sitten oli saamistodiste ko. luoton yhteydessä?
 
Velan pääoma tuomittu maksettavaksi rahayksiköllä, jota ei ole …

 
Neljänneksi kansliahenkilökunnalta on jäänyt huomaamatta pankkien haastehakemuksissa ns. valuuttaluottojen kohdalla luottosummaksi ilmoitettu pankin sisäinen valuuttakori (esim. SYP:n XYP -yksikkö ) ilman vastaavaa markka-arvoa, jolloin yksipuolisessa tuomiossa velallinen on tuomittu maksamaan n XYP -yksikköä. XYP -yksikön markkavasta-arvo vaihtelee päivittäin.
 
Onko Suomessa ollut XYP -niminen rahayksikkö markan rinnalla ? Jos ei, minkä päivän kurssin mukaan markkavasta-arvo on määrätty? Kuka/mikä instanssi on vasta-arvon arvopäivän määrännyt? Onko mikään elin valvonut mainitun vasta-arvon määrittämistä ja sen noudattamista?
 
Suppeaan haastehakemukseen ei 1.12.1993 jälkeen tarvinnut liittää alkuperäisiä asiakirjoja

 
Haastehakemukset jaettiin suppeisiin ja laajoihin. Saatavan ns. suppeaa haastehakemusta käytetään, kun kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen.

Tämä ilmoitus riittää nyt – oikeusministeriön mukaan – siihen, että kantajan ei enää tarvitse liittää haastehakemukseen sopimusta, sitoumusta tai muuta vastaavaa kirjallista todistetta. Sen sijaan juokseva velkakirja, vekseli tai shekki on vieläkin liitettävä hakemukseen alkuperäisenä.

Ammattimaisen rahanlainauksen saamistodisteet ovat seuraavat ( Havansi: Luotto-oikeus):
1. Velkakirja
1.a. Tavallinen velkakirja
1.b. Juokseva velkakirja
2. Vekseli
3 Shekki
 
Oikeusministeriön mukaan siis tapauksissa 1.b, 2 ja 3 haastehakemukseen täytyy liittää alkuperäinen saamistodiste.
 
Tavallista velkakirjaa ei tarvitse enää 1.12.1993 jälkeen liittää haastehakemukseen. Sen sijaan muiden saamistodisteiden kohdalla näyttövelvollisuus säilytettiin.
 
Luottokannasta tavallisia velkakirjaluottoja oli valtaosa – Havansin Luotto-oikeus –kirjan mukaan vuonna 1978 peräti 80 %. Juuri tämä luottokannan osa haluttiin oikeuskäytännössä saattaa heikennetyn oikeudellisen menettelyn piiriin siten, että velallisensuojaa ei lainmuutoksen tultua voimaan 1.12.1993 enää ollut.
 
Valtioneuvoston suoranainen myötävaikutus velallisten oikeudettomalle tilalle
 

Edellä kohdassa 2.2.1. siteerattiin hallituksen esityksen perusteluissa olevaa kohtaa:
”Silloin kun kantaja haastehakemuksessaan ilmoittaa, ettei vaatimus hänen käsityksensä mukaan ole riitainen …asiakirjojen esittäminen on tarpeetonta, koska vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä.”
 
Miten valtioneuvosto voi perustella, että kantajan ilmoitus siitä, että saatavaan kohdistuva vaatimus ei ole riitainen on riittävä peruste sille, että ”vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä” eikä tälläkään perusteella ole enää tarpeellista liittää alkuperäistä saamistodistusta mukaan haastehakemukseen? Velallinen on näin valtiovallan tuottamuksella menettänyt oikeussuojansa.
 
Mikä on todellinen syy siihen, että oikeusministeriö muuttamalla muutti lakia siten, että tavallisissa velkakirjaluotoissa velkojan eli pankin ei tarvitse liittää alkuperäistä tavallista velkakirjaa haastehakemukseen enää 1.12.1993 jälkeen?
 
ULOSOTTOMENETTELY JA SEN MUUTOKSET
 

Yleistä ulosotosta
 

Suomalainen ”oikeussuojajärjestelmä” käsittää kaksi vaihetta:
1. Riitakysymyksen ratkaisu oikeusistuimessa
1. Täytäntöönpano: oikeudenkäynnissä vahvistetut velvoitteet toteutetaan tarvittaessa
ulosottomenettelyn avulla
 
Ulosottovaiheessa ei enää voida selvittää, miten riita-asia olisi tullut ratkaista, vaan se on jo toteutunut ”oikeudenkäynnissä”.
 
”Oikeudenkäynti” = yksipuolinen tuomio kansliahenkilökunnan tekemänä ilman vastaajan todellista vastustamismahdollisuutta – vrt. kohta 2.3.
 
Kirjan tekstiote sivu 149 : ”Ulosottomiehelle ei enää siten voi esittää väitettä, että tuomio olisi tosiasioiden vastainen tai että velkaa olisi lyhennetty enemmän kuin mitä tuomiossa oli huomioitu jne.”
 
Kirja on julkaistu vuonna 1994, ja sen esipuhe on allekirjoitettu 7.10.1993, joten kirja on kirjoitettu vuoden 1993 aikana ennen kuin ko. lainmuutokset tulivat voimaan – siten on vastaansanomatonta, että jo tuolloin oikeusministeriössä tiedettiin, mitkä tulevat olemaan velallisten väitteet, kun he huomaavat joutuneensa oikeudenloukkausten kohteeksi.
 
Vai oliko ”Uudet velkalait perinnässä” –kirjan tarkoituksenakin vuotaa oikeusministeriöstä hyviä vinkkejä ja tietoja siitä, miten velkojat voivat käyttää uusia lakeja hyväkseen, ja miten velallisten suu saadaan tehokkaasti tukituksi, kun he huomaavat joutuneensa oikeudenloukkausten kohteeksi
 
Ulosottohakemuksen liitteet

 
Täytäntöönpanoa pyydettäessä ulosottomiehelle velkoja antaa hakemuksen ohella ulosottoperusteen ja tarvittavat liitteet. Tärkeimmät liitteet ovat valtakirja sekä alkuperäinen saamistodiste.
 
Alkuperäisen saamistodisteen merkitys ulosottomenettelyssä

 
Saamistodisteita ovat esimerkiksi velkakirja, vekseli ja shekki.
 
Kun täytäntöönpanoa haetaan sellaisen tuomion perusteella, jossa on määrätty maksuvelvollisuus ja tästä velvoitteesta on olemassa saamistodiste, se on annettava alkuperäisenä ulosottomiehelle.
 
”Lainsäännös johtuu velallisen oikeussuojan tarpeesta kahteen kertaan tapahtuvaa velkomista vastaan sekä siitä, ettei velallisen tarvitse maksaa juoksevaa sitoumusta, ellei hän saa alkuperäistä saamistodistetta haltuunsa.” ( ”Uudet velkalait perinnässä” -kirja kappale 5.7.1. ”Alkuperäinen saamistodiste” sivu 169 )
 
Ulosottolain 3. luvun 22§:ssä säädetään:
”Kun maksuvelvollisuus on täytetty, ulosottomiehen on luovutettava hallussaan oleva saamistodiste velalliselle.”
”Kun ulosottomies täytäntöönpanoa varten vastaanottaa saamistodisteen, tulee hänen se asiakirjaan merkitä.”
 
Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 92/1996) tätä lainkohtaa tarkennetaan seuraavasti: ”Saamistodisteen haltuunotolla on ulosotossa itsenäinen merkitys: saamistodisteeseen tehdään merkinnät suorituksesta ja, jos maksuvelvollisuus on kokonaan tullut täytetyksi, saamistodiste annetaan velalliselle. Viimeksi mainitusta ehdotetaan otettavaksi pykälään nimenomainen säännös. Käytännössä näin on nykyisinkin menetelty.”
 
Kun lakitekstissä sanotaan, että ”kun tästä velvoitteesta on olemassa saamistodiste”, se ei oikeuta pankkia tulkitsemaan lakia niin, ettei tavallisten pankkiluottojen yhteydessä tarvitsisi saamistodistetta lainkaan ollakaan, tai pankki voi esimerkiksi väittää, että saamistodiste on ”kadonnut”.
 
Lainkohta ei voi tarkoittaa muuta kuin laskuja ja pieniä saatavia, jotka ovat yksityisten oikeushenkilöiden keskeisiä, tai pankeista otettuja esimerkiksi ns. luottolimiittejä. Näistä ei välttämättä todellakaan ole erillistä saamistodistetta.
 
Tämä tutkimus siis – korostettakoon vielä kerran – käsittelee vain ja ainoastaan Suuren laman aikana pankkien antamia ja kotimarkkinayritysten ottamia suuria miljoonaluottoja, jotka useimmiten olivat ns. valuuttaluottoja
 
Saamistodisteen ”häviäminen”
 

Velkojalle jätetään ulosottolaissa kuitenkin porsaanreikä olla jättämättä alkuperäistä saamistodistetta ulosottomiehelle:
UO-lain 3 luvun 22§: ”jos alkuperäisen saamistodisteen antaminen sen katoamisen tai muun syyn takia ei ole mahdollista, ulosottomies voi panna tuomion tai päätöksen täytäntöön alkuperäisen saamistodisteen puuttumisesta huolimatta, jollei saamistodiste ole juokseva velkakirja, vekseli tai shekki.”
 
HE 92/1996: ”Vallitsevan käsityksen mukaan ulosoton haltijan (aikaisemmin lääninhallitus, kirj.huom.) on kuultava velallista, jos täytäntöönpanoon ryhdytään ilman, että alkuperäistä saamistodistetta on esitetty. Myös ulosottomiehen tulisi ehdotetun pykälän mukaan kuulla velallista sopivalla tavalla, jollei se ole tarpeetonta ( mikä olisi tällainen ”tarpeeton” tilanne ? kirj.huom). Asian laatu huomioon ottaen kuuleminen voisi tapahtua puhelimitse.
 
1. On todistettavasti paljon tapauksia, joissa alkuperäistä velkakirjaa ei löydy pankista, käräjäoikeudesta tai ulosottomieheltä. Näissä tapauksissa pankki on jopa esittänyt syyksi sen, että alkuperäinen velkakirja on ”hävinnyt”. Kun tiedetään, että velkakirja = arvopaperi = rahaa, ei mitenkään voi olla uskottavaa, että ammattimaista rahanlainausta suorittava organisaatio voisi ”hävittää” rahaa.

2. Kun kaupunginvouti ei tiedä alkuperäisestä velkakirjasta ja siitä huolimatta perii, koska ”voutipäivillä joku on sanonut että näin saa tehdä”, onko silloin koko ulosottojärjestelmä Suomessa tahallisesti harhaanjohdettu toimimaan vastoin Suomen lakia? Mikä taho on voutipäivillä antanut voudeille luvan velkoa ilman alkuperäistä saamistodistusta ?
 
VINKKEJÄ VELKOJILLE

 
Osassa III ”Yrityssaneeraus velkojan kannalta ” on tekstissä 8 mustalla ympäröityä lokerikkoa, joiden otsikkona on ”VINKKEJÄ VELKOJILLE”.
 
Esimerkkejä:
 
”Yrityssaneeraushakemus ei estä perintätoimenpiteitä”
 
”Pääsääntöisesti voit jatkaa perintää täysipainoisesti tai jopa kiihdyttäen”
 
Lisäesimerkkejä löytyy kirjasta.
 
Lukija ottakoon huomioon, että kirjan kirjoittajat ovat virkamiehiä, ja että jopa oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos on mukana kirjoittajien joukossa.
 
Onko Suomi enää oikeusvaltio, jos valtiovalta asettuu näin räikeästi velkoja-velallinen –suhteessa vahvemman osapuolen puolelle ?
 
LÄHTEET

”Uudet velkalait perinnässä”, toim.Yrjö Lehtonen, kirj. lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo, hovioikeudenneuvos Kari Kujanen, varatuomari Jari Malinen ja kaupunginvouti Hannu Töyrylä. ”Business Books”.1994. (esipuhe päivätty 7.10.1993)

Laki oikeudenkäymiskaaren muutoksesta, no 595/1993
HE 79/1993, valmistelijat Juhani Hirvonen ja Gustav Möller

Käräjäoikeuslaki 28.6.1993/581, valmistelija Heikki Liljeroos

Ulosottolaki 3.12.1895/37
HE 92/1996, valmistelija Tuula Linna