Vihasuhteeni nokkosiin…

.. juontaa minulla varhaiseloni ajan tapahtumaan, niin kuin sivistyneesti ilmaistaan lapsuuden traumaan.
.
Jatkosodan vuosina olivat kesät yhtä kuumia kuin viimeisimmät kesät nykyäänkin. Maaseudulla lasten ja varhaisnuorten elämän arkipäivät olivat luonnonläheisiä. Kavereita oli, tuntumaa heimokulttuuriinkin avautui evakkolasten kautta kaikensortin toimintana niillä välineillä ja konstella mitä poikakossien nokkeluus ylipäätään viritti.
.
Kun verrataan 2000-luvun lasten ja varhaisnuorten maastopyöriin, mopoihin ja mönkijöihin meillä maaseudun kossijoukolla oli yhteiskäytössä naisten polkupyörä pelkillä vanteilla, istuinsatulakin puuttui. Pienempien ajoharjoittelua varten istuintangon ja ohjaustangon välissä oli paksu köysi.
.
Kun vuoroni tuli elämäni ensimmäiseen ajoyritykseen.
.
Se harjoitus päättyi suoraan nokkosia täynnä olevaan maantien ojaan pukeutuneena pelkkiin uimahousuihin. Poikajoukosta minua kehotettiin juoksemaan joelle, jonne oli toista kilometriä matkaa. Juoksin kuitenkin parin sadan metrin päähän kotiin, jossa äiti uhrasi kirnuamisvalmiin kerman ja voiteli sillä minut… Polttaraisen, eli nokkosen aiheuttama polte ja iholle nousevat rakkulat ovat tuskallisia ja kosketusarkoja aikansa.
.
Tästä ”traumasta” en ole ylipäässyt vieläkään kuluneen 80 vuoden ajansaatossa.
.
Vihasuhde nokkosiin täyttyi kesätorpalla pihanurmikon ja marjapensaiden ruohonleikkuun yhteydessä. Yksi keino on aamutoimen yhteydessä virtsasuihkun suuntaaminen ihan kuin koston hengessä nokkosten tuhoksi.
.
Uskoo ken tahtoo, mutta pienen pojan tuska palautuu aina ja lientyy helpotukseen kun tuo suihku loppuu, muuten ihanassa Suomen suvessa…
.
Toinen jatkosodan ajan ”trauma”: Minua on ihan näille vuosikymmenille asti vainonnut painajaisuni lentokonelaivueesta, joka nousee uhkaavana taivaanrannasta kohti ja päälle. Useimmiten olen herännnyt tuohon painajaiseen ja kauhuun kun pakoon ei pääse. Sama hyytävä tunne nousee sotahistorian dokumenttien ja sotaelokuvien kohtauksista joissa pommilaivue tulee kohti… Olen miettinyt syvintä syytä näille tuntemuksilleni.
.
Koulukaverini Pekka O.:n kirjasta löytyi ratkaisu. Pekka kirjoittaa:
.
”.. Vihollisen lentopommitusten suojaksi tuli jokaiseen talouteen kirje, jossa määrättiin, että pimeään aikaan ikkunat pitää peittää, jotta eivät talojen valot näy lentokoneisiin. Kaupassa oli tätä varten myynnissä vahvasta paperista valmistettuja pimennysverhoja, joita kansan suussa ruvettiin kutsumaan ”molotohoviksi”.
.
Pekka jatkaa:
.
”.. Venäläiset pommikoneet lensivät Heinilän yli Oulua pommittamaan. Jälkeenpäin olen lukenut, että Neuvostoliitolla oli Virossa Tallinnan lähellä suuri sotilaslentokenttä, josta venäläiset pommikoneet nousivat Suomen ilmatilaa kohti. Kartasta olen katsonut, että suorin reitti Virosta Ouluun kulkee täsmälleen Heinilän lähellä. Eräänä tammikuun iltana vuonna 1944 täyden kuun aikaan lensi viisi venäläistä pommikonetta laivueena kotimme yli. Ikkunaruudut helisivät ja talo tärisi. Kuutamo valaisi tienoot ja Neuvostoliiton punaiset tähtitunnukset näkyivät koneiden siivissä. Oulu oli silloin puukaupunki ja pommikoneet pudottivat suuren määrän palopommeja, jotka sytyttivät kokonaisia asuinkortteleita tulimereksi. Meille saakka pommituksien aiheuttamat tulipalot loimusivat taivaan rannalla, vaikka meiltä Ouluun on yli sata kilometriä matkaa.”
.
Tämä Pekan muistikuva passaa painajaiseni vaikuttajaksi sillä kotimme on suoraan samalla ”linnuntiellä” , Pekan kotiin on matkaa vain vajaat parikymmentä kilometriä. Ymmärrän kyläkulmalla vallinneen pelkotilan myös siksi kun pommituslentojen reitti kulki Makolan nikkelikaivoksen yli; kyläläiset pelkäsivät kaivoksen pommittamista ja latomeren kirkonkylässä pelättiin presidentti Kallion kotitilaan kohdistettuja hyökkäyksiä. Kotipihassamme laivueen nousua horisontista voitiin seurata jokilaakson yllä lähes kymmenen kilometrin matkalta.
.
Pekan selvitys kirkasti myös 1940-luvun painajaisunet. Minulle on kerrottu unissakävelyistäni; kasvatusäidilläni oli sivustavedettävän sängyn vieressä tuolilla mixtuurapullo ja sokerinpaloja. Aina kun yöllä kavahdin hereille sain kitkerän sokeripalan ja taas uni jatkui.
.
ELÄMÄ..
on peräkkäisiä hetkiä ja valintoja joista ei ole peruutus-, eikä palautusoikeutta.
.

MIELENKUVAT
kuin taivaankaarta auraavien kurkien huudot; tuovat tullessaan kevään, vievät pois lähtiessään kesän. Usein syksyisin, kun suuret kurkilaumat pyörivät Aurajoen kaupungin yllä, ottaessaan korkeutta soittavat pasuunoillaan tervehdyksen pohjolan yöttömän yön soilta ja Alangon niityltä… Ennen kuin järjestäytyvät auran muotoon kohti Airiston selkää, kohti etelää. Niin aina kuvittelen.